perjantai 26. helmikuuta 2016

Kierrätystä - rakkaiden vaatteitteni muistoa kunnioittaen

Voin todella sanoa, että kierrätys on aina ollut intohimoni, jo kauan ennen kuin se oli mitenkään trendikästä. Mielestäni se on aina ollut järkevää.Ja hauskaa. Materiaalien uusiokäyttö ja omien tarpeettomien tavaroiden myyminen ovat olleet minulle itsestäänselvyys aina.
Tietenkin asiaan  kuuluu välttämättömyydestä tehty hyve, en tule rikkaasta perheestä.
Kuulun sukupolveen, joka vielä näki kotonaan kuinka vanhoja ja rikkinäisiä tavaroita ei heti kannettu roskiin vaan niille mietittiin uusi käyttö. Tottakai vanhempien taidoista riippui paljon.Äitini oli erinomainen ompelija, ja on mielenkiintoista että muistaa  näin aikuisenakin tarkkaan jokaisen vaatteen,joka yhdessä tehtiin.Valokuvia niistä ei ole, ne kuvat ovat päässä.

Aloitin oppikoulun 10-vuotiaana punaisessa hihattomassa kukkatunikassa,jonka kanssa oli samasta kankaasta shortsit alla. Paperikaavat ja kangas käytiin vartavasten ostamassa. Olimme talonmiehinä ja saimme myös vaatelahjoituksia talon asukkailta. Eräs nuoruuteni inhottavimmistä  päivistä oli se,jolloin yläkerran poika alkoi pilkkaamaan minua koulussa ,kun minulla sattui olemaan hänen vanha neuleensa. En muuten ole koskaan sen jälkeen sietänyt shakkiruutuneuleita! Enkä ruskean-terran-yhdistelmiä.Nykyinen sijoittaja Esa Karppinen ei taatusti käyttäytyisi tälla tavalla nykyisin:)
Ensimmäiset ostohousuni muistan todella tarkasti, ne olivat farkut. Poikien sellaiset. Kunnianarvoisassa Munkkiniemen yhteiskoulussa johtajatar pyysi minut puhutteluun, koska ei ollut sopivaa, että tytöllä oli poikien farmarit, niissähän oli vetoketju edessä eikä sivulla kuten  naisten housuissa!  Koulukin muuttui suvaitsevaisemmaksi, ensimmäisen miniajan takia se oli pikku pakko. Tein lahjaksi saadusta beigestä ( elämäni ainoa beige ) takista yhdistelmäasun, takin ja mini-hameen. Tiukille veti, hameen mitaksi tuli 38 cm ! Leikkasin sen takin helmasta. Se oli aikaa, jolloin lantiominihameet yhdistettiin tiukkoihin resorineuleisiin, pitsisukkahousuihin ja peace-koruun nahkahihnassa.
Sängynpeittoni hävisi eräänä iltana, koska se oli ainoa käsillä oleva kangas, josta saatoin ommella housut itselleni.

Ensimmäinen puolikas kuukausipalkastani 14-vuotiaana kului Rudi Heintzin punaiseen takkiin 50 mk ja Coca-Cola-kameraan 50 mk. Oli sattuma, että olisin itse pääsyt samaisen Rudin assistentiksi ensimmäisenä harjoittelukesänä, mutta en voinut mennä Turkuun, koska en pystynyt maksamaan tuplavuokria.

Myös haalarit tulivat muotiin ensimmäisen kerran. Ompelin itselleni ruskeasta babycord-sametista haalarit, joiden lahkeen leveys oli 30cm puolikkaalle ( eli 60cm ympärysmitta). Lahkeiden piti ehdottomasti peittää kengät kokonaan. Henki meinasi mennä näiden lahkeiden takia. Olin 15-vuotias ja jouluapuna  Tapiolan Heikintorilla. Astuin alas bussista ja lahkeet sotkeutuivat keskenään niin että kaaduin ja liu'uin bussin takapyörien alle. Jollei nopea mies olisi minua vetänyt pois sieltä olisin jäänyt pyörien alle.

Kirjoitusten jälkeen ennen Taideteollisen korkeakoulun karsintoja lähdin Itävaltaan Wieniin aatelisperheen piiaksi,jotta oppisin sujuvan saksankielen. Ja päällä trendikkäästi  minihame  ruskeaa haljasnahkaa painonappikiinnityksellä  ja paksupohjaiset haljassandaalit. Hame aiheutti hämmennystä paikallisessa raitiovaunussa,kun se mukaan hypätessäni aukesi kokonaan ja tippui lattialle. Siitä opin, että koskaan hame ei saa olla pelkän painonapin varassa!

Opiskeluaikana kierrätys ja kirpputorikäynnin kuuluivat arkeen. Silloin löysi vielä kunnon materiaaleista tehtyjä vaatteita, miesten isoja valkoisia puuvillapaitoja ja hyviä puuvillaverhoja. Paidoista ompelin joulumyyjäisiin pitsipaitoja upottamalla niihin nyplättyjä pitsejä. Verhoista sai hyviä hameita. Eräs mielivaatteeni oli sinivalkogingham-puuvillasta tehty sodanaikainen sairaanhoitajan mekko, jota käytin punaisen kirjaillun Dirndl-villatakin ja polvisukkien kanssa. Nämä kirjaillut Trachten Mode-neuleet olivat ainoat vaatteet, jotka piikomisaikanani olin pystynyt hankkimaan.  Nekin häipyivät koiden kitaan.
Nilkkapituisen kirjavan takin tein virkkaamalla langanpätkistä. Se painoi varmaan 5 kiloa ja venyi ja venyi...

Eräs verhoista ompelemani hame teki tempun minulle. Siinä oli suuria auringonkukkia, ja tietysti auringon valo oli heikentänyt keltaiset kohdat. Eräissä juhlissä olin kumartuneena, kun joku vahingossa astui helmalleni ja noustessani koko hameen takakappale repesi laidasta laitaan. Olipa hieman noloa. Perääntymällä pääsin eteisen kautta ulos. Siitä opin kuinka aurinko polttaa ikkunassa värit. Ja sen ,että alusvaatteilla on merkitystä.

Harjoittelin mm. Vuokon tehtaalla ja kaupassa seuraavina kesinä. Etuihin kuului se, että sai ostaa kangasta edullisesti. Mitta laskettiin vain suorakulmaisesti hulpiosta hulpioon, joten etsin mahdollisimman vinoja tilkkuja, jotta saisin paljon ilmaista kangasta. Ompelin tilkuista pussilakanat ja muut kodin tekstiilit. Finlaysonin hyvän kokoisista feelereistä ( näytepaloja) sai oivat pyyhkeet,kun ompeli kaksi  pussiin ja lenkit .

Kierrätys toimi myös sisustuksessa.Aidot puiset kaljakorit maalasin punaisiksi ja ompelin tilkuista tyynyt päälle, ne olivat tuolini. Pöytä oli rottinkikori nurinpäin ja dyykatusta lepakkotuolinrungosta sain nojatuolin ompelemalla siihen kankaan.Painava vieras vain sattui istumaan sen heti hajalle.. Sänkynä oli kapea sairaalasänky, roskiksesta dyykattu sekin. Minulla on vielä tallella muutama maalattu kaljakori, oli nostalgista löytää ne vintiltä.

Valmistuttuani jouduin huomaamaan ettei pukeutumistyylini ollutkaan sallittua. Jouduin mm. lopettamaan rakkaimpien takkieni käytön.  Olin Kuusisen naisten puolen suunnittelijana ja esimieheni (nainen) kielsi minua tulemasta näissä aidoissa 1950-luvun vaatteissa töihin. Molemmat takit olivat upeista villakankaista tehdyt. Vaalea mohairkangastakki oli kuin suoraan Marilyn Monroelta, raglan-leikkauksineen,silkkilankatikkauksineen  ja valuvine linjoineen. Toinen takki oli pitkä musta tyköistuva samettikauluksinen ja -hihankäänteinen,  jonka takalaskoksessa oli nappeja koko matka ylhäältä alas. Ja mikä hienointa - sen vuoriin oli kultaisella kirjottu teksti "Made in Göteborg".
Nyt harmittaa  todella paljon, että laitoin kierrätykseen kaikki nuokin ihanat aidot vaatteet.

Aloitin oman suunnittelutoimiston pyörittämisen 1984 ja onneksi sen jälkeen ei kukaan inhottava pomo päässyt kertomaan mielipidettään vaatteistani. Myin kuitenkin kirpputoreilla useita sellaisia vaatteita, jotka nyt olisin halunnut pitää. Esim. nahkaneuleeni. Leikkasin pehmeät Friitalan pesumokkaleikkuujätteet ohuiksi" langoiksi", jotka solmin ja kerin rullalle. Tästä "langasta" neuloin suurilla puikoilla neuleen, joka toi mieleen elävän haarniskan. Nahkaneule, jonka pystyi pesemään. Olisinpa säästänyt sen!

Nykyisin käyn viikottain kirpputoreilla etsimässä jotain kivaa. Sitä ei vain löydy helpolla.Lähes kaikki vaatteet ovat halpaketjujen roskatavaraa, muovisekoitteita, joille polttaminen olisi armeliainta. Kerään myös oman mallistoni neuleita mm. Huuto.netistä. Niillä on todella hyvät kierrätyshinnat.
Kangasvaatteista parhaat löytöni ovat olleet, kuinkas muuten, bayerilaisia Trachten Mode-vaatteita. Niiden upeat villakankaat ja pellavat sekä aidot käsityösoljet ja pitsit osoittavat, että jossain vielä arvostetaan ja tehdään oikeaakin laatua.

Onneksi kierrätystä arvostetaan nykyisin aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt kun myyn Ecobaby-lastenneuleita,niin eräs vahvimmista myyntiargumenteista on se, että ne voi antaa tai myydä edelleen, koska ne kestävät lapselta toiselle.
Suunnittelin jo aikanani oman mallistoni neuleiden kierrätysmahdollisuutta kaupoissa,mutta se oli teknisesti mahdotonta toteuttaa. Ilolla olen huomannut,että nykyisin sitäkin tehdään , mm. Filippa K.

Tällä hetkellä suomalaiset hankkivat n. 13 kg vaatteita per henki vuodessa. Jätteeksi päätyy peräti 10 kg! Vuoden alusta kaatopaikoille ei saa enää toimittaa vaatteita.

Laadun ostaminen on todellinen ekoteko.